Sairaalassa taas.

Jälleen jatketaan sairauslinjalla. Voisin muuttaa blogin nimeksi vaikka että OLLAAN SAIRAITA TÄÄLLÄ. Vieläkin muuten naurattaa kun mietin sitä auto matkaa, jolla Alex ton alkuperäisotsikon mustalaisittain tokaisi. :DDD Autossa  o l i  pimeää. :)

Vietettiin viikonloppua kavereiden luona yökylässä. Meitä oli kokoontunut sinne täysi talollinen, 8 aikuista ja 9 lasta. Yllättävän hulinatonta meininkiä vaikka toisin luulin. :) Ilta sujui mukavasti, mutta alkuyöstä piti tietty hiukan draamaakin olla, koskas nyt ei olisi..

Aamulla kun heräiltiin ei Max huolinut ollenkaan aamupalaa. "Emmä tiijä" oli vastaus kaikkeen. Annoin pojan vaan olla kun sokeritkin oli suht ok, ehkä vähän korkeat. Meillä on kaksi kertaa viimeisen kuun aikana ollut sellainen tilanne, että ihan yhtäkkiä Max on voinut huonosti, se on kestänyt tunnin, poika on oksentanut pari kertaa ja sen jälkeen ollut aivan kunnossa ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Kukaan muu ei ole kummallakaan kertaa sairastunut oksutautiin. Epäilin, että taas olis tälläinen tilanne päällä.

No tiettyhän poika alkoi sitten oksettamaan. Oksenteli muutaman kerran mutta sitten piristyi. Söi aamistakin. Oltiin jo suunnittelemassa shoppailu reissua, kunnes aamupalat tuli syliin. Just joo, poika suihkuun ja kotiin. Kiva, että taas vaihtelun vuoksi tartutettiin sata ihmistä kerralla.

Automatka oli kauhea. Yhdessä vaiheessa Max voi niin huonosti, että silmät vaan pyöri päässä. Ei ollut enää tässä maailmassa. Säikähdettiin tietty kauheasti ja äkkiä pysähdyttiin mittaamaan verensokeri. Onko se nyt sitten mennyt liian alas. No ei ollut, edelleen korkea. ??? Epäilys, ettei tämä olekkaan vatsatautia vahvistui. Kunnes, juuri kun olimme lähes kotona ja ajateltiin käydä vuokraamassa leffa niin alkoi pikkuveli muuttua huonovointisen näköiseksi ja pitihän senkin pussiin yökätä. Juuri mitään ei kuitenkaan tullut. Ei siis leffaa, kotiin vaan äkkiä.

Kotona molemmat pojat vuoratulle sohvalle koomailemaan. Alex virkistyi, Max oli tosi huonona. Oksenti ulos ne vähäisetkin siemaisut mehua jota pakotin sen juomaan. Pelkäsin matalia. Mitattiin ketoaineet kotiin tullessa, 4,6. Sokerit 11. Soitto lastenkilikalle ja db-osastolle, nyt ei tajua. Siellä antoivat kotihoito-ohjeet ja päätettiin vielä hetki kokeilla. Tykitettiin poikaan inskaa vaikka takaraivossa pelottikin se, että jos tää nyt on sitä vatsatautia niin kohta ollaan sairaalassa joka tapauksessa. Juotin pojalle limua ja annettiin taas insuliinia reilusti. Ja kaikki tuli ulos. Uusi kanyyli, uudet mittaukset ja sairaalaan. Sokeri 11 (vaan?!) ja ketot 5, mitä hittoa

Onnea on asua sairaalan naapurissa.

Lastenklinikalta oli jo soitettu sairaalaan eli tiesivät odottaa meitä. Tällä kertaa ei omaa huonetta herunut vaan jouduttiin käytävälle verhottuun koppiin pultsareiden ja kuolemaa tekevien ihmisten keskelle. Yritin pitää verhoja mahdollisimman kiinni ettei poika näkisi ihan kaikkea mikä siellä käytävällä mun silmiini osui. Yritin jutella sille joulusta ja kaikesta mahdollisesta ettei se kuulisi kaikke sitä kärsimystä. Ihan kamalaa.

Maxin olo tasaantui. Oli kyllä ihan naatti, muttei enää sekava ja todella huonovointinen. Kopissä kävi hoitajia ja lääkäri vähän väliä kyselemässä kaikkea, mutta mitään hoitoa ei saatu. Verikokeet otettiin Maxilta käsitaipeesta ja vaikka itketti, oli muru niin reipas. Ei riuhtonut kättää irti vaan reippaasti antoi putkiloiden täyttyä. Sitten odoteltiin tuloksia.

Kyllä, happomyrkytys oli taas ja poika kuivunut. Lastenosasto kutsui. Max oli kuitenkin edelleen parempivointinen, halusi jopa syödä. Osastolla saikin kroisantin ja maitoa jotka söi hyvällä ruokahalulla, "äiti, ei enää okseta". Mitattiin taas ja sokerit oli 7 ja ketot 3,9. Jee!

Osastolle oli hälytetty jo eläkkeellä oleva lastenlääkäri jolla oli pitkä tausta myös diabeetikoiden hoidosta. Mahti pappa. Taas tutkittiin ja mietittiin ja mä olin jo varma, että oksennustaudin saa unohtaa. Lääkärikin alkoi olla samaa mieltä.

Näillä näkymin Maxin flunssa ja kolmatta päivää vetelevä kanyyli oli syynä tähän myrkytystilaan. Vaikka sokerit ei kertaakaan olleet katossa, niin jotenkin tämä yhdistelmä aiheutti tilanteen. Mysteeriksi jäi koska mitään loogista syytä ei löytynyt. Lääkäri oli niin tyytyväinen meidän viime viikkoonkin, sekun oli siis todella hyvä.

Lääkäri meinasi, että jäädään yöksi osastolle. Mutta koska tilanne oli kohentunut niin paljon, ruinasin kotiinpääsyä. Sovittiin sitten, että seitsemältä oletaan viimeiset labrat ja jos niiden tulokset on hyvät, päästään kotiin. Max katsoi elokuvaa ja sen aikana piti saada litra appelsiinimehuosmosal seosta juotua kun kanyylia ei onnistuttu laittamaan käteen. Sitäkin piti yrittää seitsemän kertaa, ihan hirveää. Tässäkin tilanteessa Max oli ihan äärimmäisen rohkea. Istui vaan kädet nyrkissä kun lääkäri tökki neulalla käteen. Kyseli vaan "menikö se jo, menikö se jo". Istuin pojan takana ja tunsin kuinka sen sydän vaan jyskytti tuhatta ja sataa. Itku pääsi vasta kun yritykset oli takana.

Isi ja (täysin voimissaan oleva) Alex tuli meidän seuraksi. Odoteltiin ja juotiin mehua. Otettiin viimeiset mittaukset. Sokerit 22 ja keto 0,9. Huippua! Noin korkea sokeri kun oli vaan riittämättömästä insuliinista mehuun verratuna johtuva. Kello löi seitsemän ja tällä kertaa verikokeet otettiin onneksi vaan sormen päästä.

Tulokset tuli yllättävän nopeasti ja lääkäri kävi vielä juttelemassa. Tilanne oli parantunut huimasti ja saatiin lähteä kotiin!

En voi kun ihmetellä sitä, miten rohkea tuo mun lapsi on. Miten se kestää kaiken sen pskn jota on esim tänäkin syksynä joutunut kokemaan. Kyllä se kysyi multa, että miksi mulle käy aina tämmöstä. :´( En tiedä, en todellakaan tiedä. Mun puolesta voisi jo alkaa vähän pidempi jakso jolloin pojan ei tarvitsisi kärsiä mitään ylimääräistä. Alkaa Äitikin olla taas rajoilla ton kestämisen suhteen. Pakko vaan jäädyttää tunteet ja mennä eteenpäin. Vaikka kuinka sattuis sydämeen ja tekis mieli vaan itkeä ja olla katkera.