18. tammikuuta 2013

pieni-ISO.

tämän kanssa on ollut hyvin haastava talvi. poikanen on sosialistunut hurjasti, on saanut paljon kavereita ja on opettajan mukaan suosittua seuraa. on myös rohkaistunut todella paljon, luonteeltaan kun on vähän hiljaisempi tarkkailija. on mm käynyt koulussa kertomassa uudelle diabeetikolle ja hänen perheelleen ja opeille sairaudestaan ihan yksin ja omasta aloitteestaan. *ylpeä äiti*. täytyy sanoa, etten olis ikinä uskonut pojalla olevan tuollaista rohkeutta. ♥
tästä huolimatta kaverit aiheuttavat myös päivittäistä surua. salakuunnellessa muksujen juttelua, olen huomannut että elämä on jo tossa vaiheessa julmaa. esim synttäreillä eräs poika kertoi ettei toinen halunnut tulla tuhlaamaan aikaa jonkun tyhmän kaverin synttäreille ja jätti siksi tulematta. max vastasi, että eihän kukaan voi sanoa noin törkeesti ja että tää poikahan on ollut tosi kiva ja max on leikkinyt sen kanssa koko viime kesän... raastavaa. voin itsekkin ihan huonosti kun toisella on sydän särkynyt vähän väliä kun on niin herkkä.

yksi "ongelma" on myös iltapäiväkerho. joulun jälkeen siellä lopetti viimenenkin kaveri ja itketty on monta iltaa ettei sinne haluta enää mennä. ongelmana on kaverittoman iltapäiväkerhoajan lisäksi se, että kaverit ehtii sopia ja tavata toisensa ilman maxia. huoh. melkein itsekkin itkin kun toinen on harmissaan kertonut mikä vaivaa.
äidin näkökulmasta iltapäiväkerho olis ihan hyvä juttu edelleen, varsinkin se valvottu välipaloitus ja insuliini osuus. muutenhan tuo kyllä pärjäilis omineen. aamutoimethan sujuu ihan kivuttomasti yksin täällä kotona, mutta entäs sitten kun iltapäivällä on niin kivaa ja meuhkataan tuolla pitkin kyliä niin muistaako huolehtia sokereista..
tehtiin nyt sitten sellainen päätös, että helmikuusta jää kerhoilu pois. saa harjoitella yksin oloa hiljalleen, itselläni kun on vain 7 työpäivää koko helmikuun aikana. pehmeä lasku. ja kerhotädin kanssa sovittiin, että jos ei toimi, niin saa tulla takaisin.

sairaudenkaan kanssa ei niin hyvin mene. nyt on vältytty sairaalareissuilta, mutta arvot vaan ei pysy kohdillaan. tai kai ne jonkun mittapuun mukaan on ihan ok, mutta ei niin hyvät kun mihin kerkes jo tottua. haastavaa. tuntuu ettei tee tarpeeksi eikä varmaan teekkään. aina ois parannettavaa ja ihan kauheeta ajatella, ettei itsestä ole siihen joka hetki vaikka kyse on oman pienen lapsen tulevaisuudesta ja elämästä.

mites sitä sanotaan; huolet kasvaa kun lapset kasvaa. oispa ongelmana vaikka vaan uhmaikä. tai pottaharjoittelu. tai tutista luopuminen.


2 kommenttia:

Hedelmäsalaatti kirjoitti...

Tutista luopuminen <3

Saara kirjoitti...

Meillä vanhin lapsi aloitti syksyllä koulun ja niin todeksi on huomannut sanonnan, että huolet kasvaa kun lapset kasvaa. Ja luultavasti vielä hyvin alussa ollaan näiden huolien kanssa.
Hienoa, että olette sairaalareissuilta välttyneet. Tiedän tunteen mitä ne on ja senkin, kun kotona pärjätään mutta ongelmia on. Meillä näitä kuvioita tuo astma.
Kiva, että olet palannut tänne. Ehdin jo kaivata postauksiasi. :)