7. marraskuuta 2011

Sairaalassa taas.


Jälleen jatketaan sairauslinjalla. Voisin muuttaa blogin nimeksi vaikka että OLLAAN SAIRAITA TÄÄLLÄ. Vieläkin muuten naurattaa kun mietin sitä auto matkaa, jolla Alex ton alkuperäisotsikon mustalaisittain tokaisi. :DDD Autossa  o l i  pimeää. :)


Vietettiin viikonloppua kavereiden luona yökylässä. Meitä oli kokoontunut sinne täysi talollinen, 8 aikuista ja 9 lasta. Yllättävän hulinatonta meininkiä vaikka toisin luulin. :) Ilta sujui mukavasti, mutta alkuyöstä piti tietty hiukan draamaakin olla, koskas nyt ei olisi..

Aamulla kun heräiltiin ei Max huolinut ollenkaan aamupalaa. "Emmä tiijä" oli vastaus kaikkeen. Annoin pojan vaan olla kun sokeritkin oli suht ok, ehkä vähän korkeat. Meillä on kaksi kertaa viimeisen kuun aikana ollut sellainen tilanne, että ihan yhtäkkiä Max on voinut huonosti, se on kestänyt tunnin, poika on oksentanut pari kertaa ja sen jälkeen ollut aivan kunnossa ja syönyt hyvällä ruokahalulla. Kukaan muu ei ole kummallakaan kertaa sairastunut oksutautiin. Epäilin, että taas olis tälläinen tilanne päällä.

No tiettyhän poika alkoi sitten oksettamaan. Oksenteli muutaman kerran mutta sitten piristyi. Söi aamistakin. Oltiin jo suunnittelemassa shoppailu reissua, kunnes aamupalat tuli syliin. Just joo, poika suihkuun ja kotiin. Kiva, että taas vaihtelun vuoksi tartutettiin sata ihmistä kerralla.

Automatka oli kauhea. Yhdessä vaiheessa Max voi niin huonosti, että silmät vaan pyöri päässä. Ei ollut enää tässä maailmassa. Säikähdettiin tietty kauheasti ja äkkiä pysähdyttiin mittaamaan verensokeri. Onko se nyt sitten mennyt liian alas. No ei ollut, edelleen korkea. ??? Epäilys, ettei tämä olekkaan vatsatautia vahvistui. Kunnes, juuri kun olimme lähes kotona ja ajateltiin käydä vuokraamassa leffa niin alkoi pikkuveli muuttua huonovointisen näköiseksi ja pitihän senkin pussiin yökätä. Juuri mitään ei kuitenkaan tullut. Ei siis leffaa, kotiin vaan äkkiä.

Kotona molemmat pojat vuoratulle sohvalle koomailemaan. Alex virkistyi, Max oli tosi huonona. Oksenti ulos ne vähäisetkin siemaisut mehua jota pakotin sen juomaan. Pelkäsin matalia. Mitattiin ketoaineet kotiin tullessa, 4,6. Sokerit 11. Soitto lastenkilikalle ja db-osastolle, nyt ei tajua. Siellä antoivat kotihoito-ohjeet ja päätettiin vielä hetki kokeilla. Tykitettiin poikaan inskaa vaikka takaraivossa pelottikin se, että jos tää nyt on sitä vatsatautia niin kohta ollaan sairaalassa joka tapauksessa. Juotin pojalle limua ja annettiin taas insuliinia reilusti. Ja kaikki tuli ulos. Uusi kanyyli, uudet mittaukset ja sairaalaan. Sokeri 11 (vaan?!) ja ketot 5, mitä hittoa

Onnea on asua sairaalan naapurissa.

Lastenklinikalta oli jo soitettu sairaalaan eli tiesivät odottaa meitä. Tällä kertaa ei omaa huonetta herunut vaan jouduttiin käytävälle verhottuun koppiin pultsareiden ja kuolemaa tekevien ihmisten keskelle. Yritin pitää verhoja mahdollisimman kiinni ettei poika näkisi ihan kaikkea mikä siellä käytävällä mun silmiini osui. Yritin jutella sille joulusta ja kaikesta mahdollisesta ettei se kuulisi kaikke sitä kärsimystä. Ihan kamalaa.

Maxin olo tasaantui. Oli kyllä ihan naatti, muttei enää sekava ja todella huonovointinen. Kopissä kävi hoitajia ja lääkäri vähän väliä kyselemässä kaikkea, mutta mitään hoitoa ei saatu. Verikokeet otettiin Maxilta käsitaipeesta ja vaikka itketti, oli muru niin reipas. Ei riuhtonut kättää irti vaan reippaasti antoi putkiloiden täyttyä. Sitten odoteltiin tuloksia.

Kyllä, happomyrkytys oli taas ja poika kuivunut. Lastenosasto kutsui. Max oli kuitenkin edelleen parempivointinen, halusi jopa syödä. Osastolla saikin kroisantin ja maitoa jotka söi hyvällä ruokahalulla, "äiti, ei enää okseta". Mitattiin taas ja sokerit oli 7 ja ketot 3,9. Jee!

Osastolle oli hälytetty jo eläkkeellä oleva lastenlääkäri jolla oli pitkä tausta myös diabeetikoiden hoidosta. Mahti pappa. Taas tutkittiin ja mietittiin ja mä olin jo varma, että oksennustaudin saa unohtaa. Lääkärikin alkoi olla samaa mieltä.

Näillä näkymin Maxin flunssa ja kolmatta päivää vetelevä kanyyli oli syynä tähän myrkytystilaan. Vaikka sokerit ei kertaakaan olleet katossa, niin jotenkin tämä yhdistelmä aiheutti tilanteen. Mysteeriksi jäi koska mitään loogista syytä ei löytynyt. Lääkäri oli niin tyytyväinen meidän viime viikkoonkin, sekun oli siis todella hyvä.

Lääkäri meinasi, että jäädään yöksi osastolle. Mutta koska tilanne oli kohentunut niin paljon, ruinasin kotiinpääsyä. Sovittiin sitten, että seitsemältä oletaan viimeiset labrat ja jos niiden tulokset on hyvät, päästään kotiin. Max katsoi elokuvaa ja sen aikana piti saada litra appelsiinimehuosmosal seosta juotua kun kanyylia ei onnistuttu laittamaan käteen. Sitäkin piti yrittää seitsemän kertaa, ihan hirveää. Tässäkin tilanteessa Max oli ihan äärimmäisen rohkea. Istui vaan kädet nyrkissä kun lääkäri tökki neulalla käteen. Kyseli vaan "menikö se jo, menikö se jo". Istuin pojan takana ja tunsin kuinka sen sydän vaan jyskytti tuhatta ja sataa. Itku pääsi vasta kun yritykset oli takana.

Isi ja (täysin voimissaan oleva) Alex tuli meidän seuraksi. Odoteltiin ja juotiin mehua. Otettiin viimeiset mittaukset. Sokerit 22 ja keto 0,9. Huippua! Noin korkea sokeri kun oli vaan riittämättömästä insuliinista mehuun verratuna johtuva. Kello löi seitsemän ja tällä kertaa verikokeet otettiin onneksi vaan sormen päästä.

Tulokset tuli yllättävän nopeasti ja lääkäri kävi vielä juttelemassa. Tilanne oli parantunut huimasti ja saatiin lähteä kotiin!

En voi kun ihmetellä sitä, miten rohkea tuo mun lapsi on. Miten se kestää kaiken sen pskn jota on esim tänäkin syksynä joutunut kokemaan. Kyllä se kysyi multa, että miksi mulle käy aina tämmöstä. :´( En tiedä, en todellakaan tiedä. Mun puolesta voisi jo alkaa vähän pidempi jakso jolloin pojan ei tarvitsisi kärsiä mitään ylimääräistä. Alkaa Äitikin olla taas rajoilla ton kestämisen suhteen. Pakko vaan jäädyttää tunteet ja mennä eteenpäin. Vaikka kuinka sattuis sydämeen ja tekis mieli vaan itkeä ja olla katkera.


7 kommenttia:

Suvie kirjoitti...

Voi ei!

Tiedän niin tuon tunteen, kun sitä ei vaan enää jaksaisi.
Meillä tapellaan edelleen Willan ihon kanssa, kun on menossa hyvä kausi niin aina ajatellaan, että "josko se nyt olisi mennyt ohi.." vain huomataksemme, että parin viikon päästä iho on taas todella huonona :/
Kauhulla odotan tulevaa talvea ja rasvauksen määrää :(
Ja tosiaan, diagnoosit saatiin 3kk ikäisenä, sillon sanottiin, että kasvaa näistä ulos 1-vuotiaaksi mennessä. Sitten 1,5-vuotiaaksi, 2-vuotiaaksi ja nyt ne sanoo kolmevuotispäivään mennessä. Rankkaa tapella kohti maaliviivaa, kun se siirtyy vain kauemmas koko ajan :/

Jaksamisia ja haleja ♥

Onnellinen Koti kirjoitti...

Tiina ♥

Täällä ihan tuli lukijaltakin itku. En ole vielä (?) tapellut lapsen sairauden kanssa, omissa kuvioissa on ihan tarpeeksi kestämistä. Sä olet niin vahva leijonaemo, Max (& Alex) on niin onnekas kun sillä on etenkin sut ♥

Maailma on vaan niin älyttömän kova. Kun lapsi kysyy, että miksi tää aina sattuu mulle, mitä siinä voikaan sanoa? Tai tehdä, muuta kun olla vaan vahvasti läsnä, halata ja rakastaa?

Olen vasta nyt itsekin alkanut älyämään, ettei kaikkea pahaa voi pitää poissa. Eikä ole mitään tyhjentävää vastausta, minkä lapselle voi tarjoilla. Eikä se ongelma poistuisi, vaikka olisikin tyhjentävää sanottavaa.

Sinä, te, olette tehneet kaiken niin oikein. Olette tukena, turvana, Läsnä. Kun presidentti jakaa juhlavia Valkoisen Ruusun Ritarikunnan mitaleita kultaristein äideille, minusta sinun pitäisi olla yksi niistä saajista (ainoa ongelma: sun ikä eri riitä VIELÄ, alaikäraja oli muistaakseni 40 :)). Ei sillä, etteikö kunniamerkkejä saaneet ihmiset olisi niitä ansiokkaasti ansainneet, mutta onko niistä kukaan venynyt ja paukkunut järjenhitusten äärirajoilla lapsen sairauden kanssa, kuten sinä? Uskon, että varmasti joskus tuntuu siltä, että voisi lysähtää ja olla jaksamatta. Mutta kun ne leijonaemot, ne vaan kaivaa sen voiman, järjen ja jaksamisen jostain ♥ Oikeasti, teet niin hyvää "työtä" kasvattajana! Miten hienon emon pojat ovatkaan saaneet. Varmaan ajattelet, että "kuka tahansa toimisi näin, voisiko olla toimimatta???" mutta voin kertoa, että kaikki ei toimisi noin. Välinpitämättömiä äitejä on maailma pullollaan.

Voimia, voimia ja voimia! Voimia sairastelujen kanssa ja ääliömäisen kouluhenkilökunnan kanssa ♥

Vielä koittaa se päivä, kun te katsotte aikaa taaksepäin ja toteatte, miten helppo ja hyvä viimeinen puolivuotinen on ollut. Ihan varmasti ♥

Halauksia ja ihanaa viikkoa teidän koko pesueelle ♥

Heini kirjoitti...

Voi Max ja Tiina :´( se on niin epäreilua, kun lapsi joutuu kärsimään.

Jenni kirjoitti...

Voi mitä tapahtunut :( Mutta urhea poika on, joll aon urhea äiti <3

Voimia!

Ruusa kirjoitti...

Murhetta murhetta. :(

Sinniä teille säkkikaupalla!

Anonyymi kirjoitti...

Huhhuh. En osaa muuta sanoa. No sen verran toki, että tiedän aika tarkkaan, miltä susta tuntuu ja mitä tunteita oot käyny läpi ja mitä tunteita olis tulossa pintaan, jos antais luvan.

Onneks saitte hyvän lääkärin sinne paikalle sentään, joka osas asiansa.

Jaksamista! Ja nyt huspois happomyrkytykset!

T. Reetta

Suvi kirjoitti...

Voi raukkaa! Kyllä niitä pieniäkin usein koetellaan ja se tuntuu aina kaikista pahimmalta, kun näkee toisen kärsimyksen. ♥ Toivon teille nyt pitkäaikaista, parempaa kautta!

Nida ei itkenyt myöskään verikoetta otettaessa, vaikka hoitaja joutui liikuttelemaan neulaa välillä (ja itse tiedän että se sattuu!), tunsin juuri tuhatta ja sataa hakkaavan pulssin ja sitten neiti oli ihan hiestä märkä... :/